Ajatukset vain pyörivät ympyrää

Aloin pohtimaan syvällisiä. Miks mä aina romahdan täällä? Mä taisin tajuta syyn. Ei syynä oo vaan yksinäisyys, mulla on mahtavia ihmisiä täällä. Ongelma on se, että mä junnaan paikallani, oon ihan jumissa mun elämässä. Mun auppari vuoden päätarkotus oli kerätä rahaa ja kehittää kieltä. Mutta musta tuntuu, että mun kieli junnaa paikallaan edelleen. Turhaututtaa, kun ei saa käyttää sitä. Se on ihan eri asia leikkiä tyttöjen kanssa ja sanoa muutama sana tai kysyä välipalatoiveita kuin se, että oikeasti keskustelisi jonkun kanssa. Tää on yks iso syy, miksi mä useesti oon valittanut, etten saa millään yhteyttä ruotsalaisiin. Mulle ruotsi on ensimmäinen kieli ja se tärkeämpi kieli. Sen takia oon jännittäny ja stressannu aikoinaa ruotsin kokeita, koska tiedän, että osaan ja se on niin tärkee. 
Mun toinen tavoite oli buukata viikonloput täyteen ja tehdä asioita ja tutustua ihmisiin. Tiesin, että ne ensimmäiset kuukaudet on vaikeita ja pirun rankkoja ja niinhän ne olikin, mutta valitettavasti tuppaa olemaan sitä vieläkin. Mä silti yritän uskoa siihen, että tää on mun vuosi. Kohtahan on maaliskuu ja pääsen hakemaan kouluun ja sitten toivottavasti opiskelemaan, mitä odotankin eniten tulevaisuudelta. Silloin voin vaikuttaa mun omalla panoksella mun tulavaisuuteen. Mä tapaan ihmisiä vähintääkin koulussa ja mulla on viikot täynnä jo pelkästä opiskelusta. Mun ei tarvi istua tyhjänpanttina ja istua ja pohtia asioita, jotka vaan saa mut ahdistuneeksi.

Mä oon yrittänyt nää viimeset viikot ottaa rennommin. En stressaa viikonlopuista niinkuin ennen. Mulla on ollut ihan mukavat viikonloput täällä tänä vuonna. Mutta, jos on tilanne, että mä lauantaiaamuna huomaan, että hei mulla ei oo mitään tekemistä eikä kukaan ehi nähdä, mä vaivun todella alas. Koska tää talo tuntuu toisinaan kuin vankilalta. Mähän oon täällä 24/7 iltaisinkaan ei aina ehdi/jaksa edes lenkille. Mutta sitten, jos oon yksin keskustassa tuntuu sekin ahdistavalta, koska oon siellä yksin kaikkien iloisten ihmisten ympärillä. On tosi tärkeetä, että täällä on niitä muitakin aupparikavereita, vaikka ei nekään 100% voi samaistua mun tilanteeseen, harvat asuu yhtä "metsässä" ja jumissa kuin minä. Onneksi mä meen helmikuun ensimmäiseksi viikonlopuks mun ystävän luo sinne metsään. Siellä voi rentoutua ja unohtaa turhat murheet. Sitä odotellessa.