Kun toiset eivät ymmärrä

Välillä ärsyttää niin paljon ihmiset, jotka eivät ymmärrä tai edes yritä asettua toisen asemaan ja yrittää ymmärtää. Mä oon tän vuoden tsempannu valtavasti mun sosiaalisen fobian, ahdistuksen ja paniikkikohtausten kanssa. Kävin juttelemassa psykologin kanssa ja siitä sai jotenkin voimaa yrittää haastaa itseään ja pääsemään näistä epämieluisista asioista eroon. Mulla nousee edelleen ahdistus huippuunsa epämiellyttävissä tai uusissa tilanteissa. Silloin mun on helpointa pysyä rauhallisena, jos saan puhua kaverin kanssa tai vaikka ihan vaan lähettää ääniviesti serkulle. Useimmat yrittää edes ymmärtää ja tsemppaa, mutta välillä sitä vaan huomaa, että kaikki ei vaan ymmärrä taikka sitten vaan välitä. Se, että kertoo että ahdistaa jonkun asian tekeminen, mutta on kuitenkin menossa vapaaehtoisesti sitä tekemään,tarkoittaa, että ihminen luottaa suhun, ei silloin auta puhua negatiiviseen sävyyn ja vähättelmään sitä. 
Jos joku purkaa sulle ahdistustaan, niin paras tapa auttaa sitä ihmistä on kuunnella ja yrittää positiivisesti tsempata sitä ihmistä siinä tilanteessa, vaikkei itse edes ymmärtäisi miksi se on niin vaikeaa. Negatiivinen sävy tai vähättely saa aikaan vaan surullisen mielen ja pahimmassa tapauksessa paniikin ja tilanteesta poistumisen, joka johtaa siihen, että seuraavan kerran se on vielä vaikeampaa yrittää. Asiat, jotka susta tuntuu ihan itsestäänselvyytenä, eivät sitä ole esimerkiksi paniikkihäiriöstä kärsivälle. Jo vaikka kauppaan meneminen yksin voi olla ylitsepääsemätöntä, samaan aikaan kun meille muille se on ihan normaalia rutiinia.
 Mä en oo näistä asioista hirveesti edes kertonut mun kavereille. Vain muutama harva ihminen tietää, missä tilanteessa oon ollut. Jotenkin mun oli pakko vaan saada tää ulos ja toivon, että ihmiset miettisi enemmän sanomisiaan, varsinkin jos tietää, että sillä toisella on tai on ollut vaikeaa.
Mun tilanne on kokoajan menossa parempaan suuntaan ja yritän koko ajan enemmän ja enemmän. Oon juuri alkanut käymään poikaystävän kanssa salilla, mitä ajattelin, ettei koskaan tule tapahtumaan. Työhaastatteluihinkin pääsin ilman suurempaa stressiä tai jännitystä. Onneksi mulla on ymmärtävä ja tsemppaava poikaystävä ja paras kaveri sekä serkku, joka ymmärtää ja tukee. Tiedän myös rajani ja olen oppinut tunnistamaan tilanteet, jossa paniikkikohtaukset voivat iskeä.