Mun opiskelut

Tää oli mun unelma niin kauan kuin voin vaan muistaa. Mä oon joka päivä niin älyttömän kiitollinen tästä opiskelupaikasta, joka merkitsee mulle tosi paljon. Mutta, vaikka tää on mun unelma, on se tosi rankkaa. Eilen mut valtas tosi kova ahdistus koulun suhteen. Mä tunnen olevani kurssin (monen sadan oppilaan) huonoin. Musta tuntuu, että oon kaikessa huono ja aina vaa se kakkosvaihtoehto. Mä en opi tarpeeksi paljon enkä tarpeeksi nopeesti. Vaikka mä en varmasti saanut hyväksyttyä mun ekasta kokeesta ja otin sen aika rennosti, on ahdistus siitäkin taas suuri. Mun pitäis osata, mutta miten mä pärjään, jos opin vaan teorian enkä osaa soveltaa sitä tehtäviin? Miten mä sitten voi näyttää, että osaan? Kokeen mukaan mä en oo oppinu paljoa, mutta mun kokemuksen mukaan mä oon oivaltanu tosi paljon. Kukaan ei voi osata kaikkea enkä mä voi rankasta itteäni siitä, etten mä ymmärrä kaikkea kurssin sisällöstä.

Yliopistossa opiskelu on tosi tosi itsenäistä. Meillä mikään, paitsi kokeet, oo pakollisia. Kenenkään ei oo pakko osallistua luennoille, mutta se on suotavaa. Mä istun siellä joka kerta, vaikka niistä ensimmäisistä luennoista ei jäänyt mitään päähän (osa syynä skånen murre..). Ja luennoilla sen teorian opetus juuri tapahtuu. Ja jotta me opittais soveltamaan oppimaamme, on meillä gruppövning joka viikko, eli pienemmässä ryhmässä käydään läpi tehtäviä, jotka pitäis tehdä ennen sitä tuntia. Iso miinus on siinä, että sun pitää suoraan osata soveltaa sun oppima niihin tehtäviin ilman mitään esimerkkiä. Lukion matikassakin oli aina ensin pari esimerkkiä teksteineen jokaisessa aihealueessa. Mutta mä oon aina ollu huono soveltavissa tehtävissä, joten nää on mulle tosi hankalia, vaikka me käydäänkin niitä siellä tunnilla läpi. Viimesenä meillä on seminaarit, jotka on myös pienemmissä ryhmissä eikä nekään meidän kurssilla oo pakollisia. Siellä syvennetään jo oppimaamme ja mun käsittääkseni suoritetaan myös joitain tehtäviä, joista saa pisteitä itse tenttiin. Enempää mä en osaa vielä kertoa, koska meidän ensimmäinen seminaari on vasta viikolla kahdeksan. Mutta pelkään jo etukäteen, että siellä olisi jotain esitelmän kaltaisia tehtäviä ja mä en välittäis puhua ihan uusien ihmisten ja ennen kaikkea natiivien edessä (koska yhä edelleen oon aivan liian kriittinen omaa kielitaitoani kohtaan)..

Suurin asia, joita odotin opiskelussa, oli uusiin ihmisiin tutustuminen ja tapahtumat. Mutta mä en oo sanonu sanaakaa yhdellekään kurssikaverille. Mä taas kokosin mun suojamuurin mun ympärille. Mä oon aina se joka ensimmäisenä lähtee luokasta. Mä oon se, joka vaan nätisti hymyilee, kun joku kysyy onko paikka mun vieressä vapaana. Ja mä oon se joka melkein sai paniikkikohtauksen speeddeitingissä, vaikka se piti olla mun viikon kohokohta ja mahdollisuus puhua ihmisten kanssa. Mutta mä päätin luovuttaa sen suurimman toiveen kanssa. Emmä tuu ikinä saamaan täältä ystäviä. Ei yliopistossa hankita ystäviä.. Ja mitä se paras aika elämästä on? No ei ainakaan opiskelijaelämä, joka mulla tarkottaa 6-8 tuntia opiskelua jopa kuusi kertaa viikossa. Myönnän, että mun keskittymiskykykään ei ole se paras mahdollinen.. Mutta mulla ei kerta kaikkiaan riitä aika muuhun kuin opiskeluun ja pakollisiin pahaan, kuten kaupassa käyntiin.